Heipä hei taas opintorintamalta! Viimeisiä kokouksia aletaan pikku hiljaa viedä, vaikka ei tämä vuosi toki loppunutkaan vielä ole. Vuoden viidennessä PAKin kokouksessa 3.11.2020 oli kaksi päätösasiaa: ensi vuoden valintaperusteet (jatkoa edellisiin kokouksiin) sekä Käyttäjälähtöinen tuotekehitysprojekti -kurssiin liittyvä opetussuunnitelman muutos. Tämän lisäksi keskusteltiin TEE-arvioinneista ja erityisesti niiden stakeholder- eli sidosryhmäosuudesta.
Kiinnostavimpana valintaperusteiden muutoksena tässä kokouksessa oli soveltuvuuskokeen poistaminen Informaatioverkostojen valintakokeesta. Infollekin haetaan ensi vuonna siis vain DIA-yhteisvalinnan kautta. Tämä johtuu siitä, että soveltuvuuskoe tuli suorittaa Otaniemessä, minkä vaatiminen ei ole tähän maailmanaikaan reilua. Tarkempi toteutustapa kaikista valintakokeista päätetään kuitenkin vielä lähempänä “H-hetkeä”, kun senhetkinen koronatilanne on selvillä, viimeistään 16.3.2021.
Opetussuunnitelmaa muutettiin Käyttäjälähtöinen tuotekehitysprojekti -kurssin eli “Käyttiksen” (saa käyttää mut ei oo pakko hei) osalta, ja nimenomaan kyseiselle kurssille ilmoittautumisen tiimoilta. Kurssille otetaan 120 opiskelijaa/lukukausi ja eniten opintoja suorittaneet ovat etusijalla, mutta nyt näihin opintoihin lasketaan myös vapaavalintaiset ja sivuaineiden kurssit eikä pelkästään perus- ja pääaineopinnot. Lisäksi poiketen normaaleista järjestelyistä kurssin ilmoittautumisaika tulee jatkossa päättymään jo ennen kurssin alkamista. Käyttiksellä on jo pitkään ollut resurssipulaa: kurssille tarvittaisiin lisää assareita ja opettajia sen projektiluontoisen toteutustavan ja kasvavien opiskelijamäärien vuoksi. Nämä muutokset eivät varsinaisesti ratkaise ongelmaa, mutta ovat ehkä askel oikeaan suuntaan. Keskusteluja kuitenkin jatketaan edelleen.
Lopuksi käytiin yhteisesti läpi, millaista palautetta sidosryhmiltä (eli eri yrityksiltä ja julkisen sektorin toimijoilta, riippuen hieman ohjelmasta) on tullut koulutusohjelmille TEE2020-arvioinnissa. Pääpointtina nousi esiin se, että SCI:n alaiset ohjelmat ovat huippuja ja niiden tuottamat diplomi-insinöörit todella haluttuja työmarkkinoilla. Erityisesti painotettiin syväosaamisen tärkeyttä: moni yritys haluaa riveihinsä asiantuntijoita, jotka ymmärtävät omaa alaansa syvällisesti.
Lisäksi sidosryhmät olivat yhtä mieltä siitä, että töitä ja opintoja tulisi pystyä yhdistämään paremmin, eli relevantilla työkokemuksella tulisi pystyä edistämään tutkintoaan eikä opiskelijoita tulisi väkisin puskea viidessä vuodessa ulos yliopistosta, sillä tämä vähentää intoa työskennellä opintojen aikana. Yliopistot ja stakeholderit olivat siis samaa mieltä siitä, että valtiotason koulutuspolitiikkaan tarvitaan muutoksia. (Saadanko tästä yliopistojen ja yksityisen sektorin “the most ambitious crossover event in history”, jossa Suomelle saadaan vihdoin koulutuslinjauksia, jotka eivät kannusta opiskelijoita burnouttiin? Kenties.)
Keskustelimme myös koulutusohjelmiemme yhteiskunnallisista vaikutuksista. Esimerkiksi tutan alumneista moni päätyy yritysten johtaviin asemiin, jolloin jos tutalla olisi tasaisempi sukupuolijakauma, se voisi tulevaisuudessa heijastua Suomen yritysjohtoon. Olisi myös hyvä, jos nopeasti muuttuvassa maailmassa alumniemme tietotaitoja ylläpidettäisiin. Tässä yhteydessä käytettiin termiä “yliopiston kertausharjoitukset”, missä alumneja kutsuttaisiin uusille kursseille täydentämään osaamistaan. Termi oli itsessään hieman kuumottava, mutta taustalla oleva ajatus on kehityskelpoinen ja osa “life-wide learning” -konseptia.
Mielenkiintoisena loppukaneettina vielä: moni sidosryhmä oli ennen keskusteluja luullut, että Aalto on vain yksi yliopisto, joka tarjoaa kursseja laidasta laitaan, vaikka todellisuudessa se koostuu tietenkin useista korkeakouluista, joiden välillä on suuria eroja. Eli dekaanin sanoin Aallon yhdistämisen markkinoinnissa on onnistuttu paremmin kuin itse yhdistämisessä.